Pelkoja, neuvolaa ja murtunut varvas

Eilen kävin neuvolassa. Ei siellä mitään ihmeellistä, kaikkia erinomaisesti. Painoa on nyt kaikenkaikkiaan tullut 16-17kg, nyt painoa oli onneksi tullut vain 800g/vko (viimeksi 1.6kg/vko) mutta turvotusta oli taas tänä aamuna reilusti, se varmaan vaikuttanee. Ei nimittäin mene edes sellaiset kengät jalkaan mitä olen ennen käyttänyt villasukkien kanssa! Niin ja ilmeisesti tuo pikkuinen on painunut vieläkin alemmas lantioon (siellähän se hengaili jo 31 viikolla) kun sf mitta tipahti keskikäyrältä sen alapuolelle :) Pää ihan kiinnittynyt (viimeksi ei siitä vielä sanottukkaan mitään).

Mitään synnytykseen viittaavaa oireilua ei oikeastaan ole. Kävelykin on helpottanut, ei enää ole niin tuskaista kuin aiemmin! Mutta ensimmäisen kunnolla kipeän supistuksen koin tuossa muutama ilta takaperin. Poltteli kunnolla tuone alamahalle ja alapäähän. Olinpa iloinen, mutta yhteen supistukseen se sitten jäikin :) No vielähän tässä laskettuun päiväänkin aikaa... Noita kivuttomia (kuitenkin henkeä ahdistavia) supistuksia tulee aikalailla entiseen malliin, tai vähän vähemmän, useita päivässä kuitenkin.

Kuten otsikkokin viittaa niin sain riesakseni murtuneen pikkuvarpaan. Pamautin sen eilen mojovasti pöydän kulmaan ja kun kipu (ja turvotus) esti sen liikuttamisen vielä illallakin, mies hiukan paineli ja diagnosoi sen murtuneeksi.(mikään ei mulla olekkaan ennen murtunut) Teippasi  sen sitten paikalleen niin että ei liikkuisi :) No onneksi tuo ei ole enää juurikaan kipeä ja kävelykin onnistuu.

 

Maha eilen (37+2), tuo ruskea läntti on mun levähtänyt napani.

Silloin tällöin raskasaikana on käynyt mielessä mietteet siitä että olenko valmis äidiksi ja miten kaikki sujuu ja mitä meidän parisuhteelle käy yms. Niistä olen täälläkin maininnut ja nehän onkin ihan normaaleja mietteitä raskautuneille. Nyt on kuiten parin viikon sisällä herännyt ihan kunnon pelko, kun olen alkanut tajuamaan että meille tulee lapsi. Ajatus pelottaa ihan perkeleesti. Synnytyshän ei pelota enkä mielestäni ajatukset tulevasta vauva-arjestakaan. En osaa oikein edes sanoa että mikä siinä pelottaa että meitä on kohta kolme, kai se on juuri se. Jotenkin ei kuitenkaan tässä raskausaikana ole pystynyt ajattelemaan "masuvauvaa" ihmisenä, joka täällä kohta on meidän kanssa. Välillä pelko saa ihan ahdistuksen omaisia piirteitä ja olenkin yrittänyt pohdiskella mikä pelottaa, että saisin pelon hälvenemään. Toivottavasti tämä tästä helpottaa...

Pari iltaa taaksepäin, kun olin venyttelemässä, pelko taas hiipi mieleeni, alkoi itkettääkin. Mies kun sitten sattui tulemaan siihen viereen niin aloin parkumaan ihan hysteerisena. Tuli siihen halimaan ja silittelemään ja sain kuin sainkin jossain välissä kerrottua että mikä se painaa. Yritti siinä kovasti sitten kannustaa että kyllä kaikki menee hyvin kun minä vaan huudaan kuin pieni lapsi. Kyllä se haliminen sitten jossain vaiheessa alkoi tehota ja olokin helpottui.

Alanis 37+3 (ai niin, täällä ollaan jo ihan täysiaikaisia!)